Viime viikko oli tosiaan kiireinen ja siinä oli myös epävarmoja tekijöitä mukana… Kuitenkin, taas kerran huomasin, että liika hyväsydämisyys ja toisten välinpitämättömyys on huono yhdistelmä. Viikko ei ollut kaikista parhain. Viikonloppuna hieman aloin jo kauhistelemaan tulevaa viikkoa ja se ei ollut turhaan. Erityisesti tiistai-keskiviikko osoitti, ettei pidä luvata ja etenkään suostua auttamaan ihmisiä, jotka muuttavat suunnitelmiaan lennossa. Ei siinä mitään, tiistaina heräsin jo aamuyöstä lupauduttuani sairaalle kuskiksi ja ajelin TYKSiin potilasta sinne viemään. Sitten iltapäivästä pyydeltiin auttamaan ja mä lupasin kahdestikkin, mutta suunnitelmia muutellaan eikä mulle kerrota mitään. Se otti päähän. Aikaa meni turhaan hukkaan. Esimerkiksi keskiviikko meni hukkaan opiskelusta lähes kokonaan. Torstaina taas päivä sujui paremmin kuin koko viikkona aiemmin oli sujunutkaan. Ja saatoin olla tyytyväinen siihen päivään, oman terveyden kohentaminen uusilla tukipohjallisilla parantaisi merkittävästi elämääni. Neljän viikon päästä saan pohjalliset, vaikka maksavat aika paljon, niin näen ne itselleni hyödyllisiksi.
Perjantai taas oli aamusta alkaen hieman rasittava. Päiväohjelma toi mietteitä koulutuksesta ja kursseista, käynti erään asioihin liittyvän henkilön luona taas ei… Ei merkittävästi tunnu edistävän asioitani, jo 2 käyntiä käyty läpi historiaani ja vielä 1-2 kertaa edessä. Itse haluaisin päästä eteenpäin nopeammin. Tai ehken suoraan nopeammin, mutta… Tasaisin askelin. Minusta vaan tuntuu että käytäntö olisi tärkein väline jolla kurssista läpi pääsisi kaikista varmimmin. Harjoittelupaikka olisi mulle ehkä kaikista paras mikä auttaisi koulutuksessa minua eteenpäin. Teoria ei ole koskaan sama kuin käytäntö. No, loppupäivä meni lintuja ruokkiessa ja palellessa. Ja se jatkui koko yön, lauantainakin, tosin päänsäryn täydentämänä. Varmaan hieman kuumetta sillä ei ollenkaan kaikista parhain olo. Nukuin yön todella huonosti, pohtisin asioita… Elämää… Yhtä netissä tapaamaani ihmistä… Vastailin torstailla yhteen TNS Gallupin markkinointi-tutkimukseen ja vastailun lomassa tuli tunne, että elämäni on aika… Sisällötöntä loppujen lopuksi. Vaikka sisältöä siinä onkin, niin… En tiedä. Elämässä pitää olla muutakin… Jotain mikä on itselleen tärkeää. Yöllä ajattelin, etten ole vähään aikaan ehtinyt pysähtyä miettimään asioita ja katsomaan… rauhallisuutta, tai oikeamminkin… pysähtyä. Nyt tänään sen tein, pitkästä aikaa… Oikeastaan koko päivän ajan vaivasi viimeöinen pohdiskelu. Joten… Päätin kaikesta huolimatta mennä ulos raikkaaseen pakkaskeliin…
Mitä sitten pysähdyin katsomaan? Rauhallisuutta, oikeastaan… Hiljaisuutta. Tai hiljaista, illan hämärtämää maaseutua ulkona. Ympäristöäni, kotiseutuani. Kaikkein pysyvintä asiaa elämässäni. Miten se muuttuu… Miten vuodet vierii eteenpäin, mutta seutu pysyy suurin piirtein samana. Toki muutoksia täällä on, mutta sitä ei huomaa jos juuttuu tänne. Miksi tänne juututaan? En minä koe juuttuneeni tänne. Tämä on kotini. Vai onko? Olenko onnellinen? En… En tiedä. En tiedä enää. Täällä ei enää ole ystäviä, perheen ja sukulaisten kanssa välit ovat huonosti. Monessa lähiasuntojen ikkunoissa ei loista valoa… Laskeskelin 3-6 paikkaa. Yhdessä paikassa on ollut remontointi päällä kohta jo 15 vuotta. Yli 10 vuotta se on jo ollut, sillä kouluaikana ala-asteella kaverin kanssa kävimme kyseisellä raksalla ja tien toisella puolella olevassa entisessä santakuopassa. Kävimme jokinotkossa lehmien laitumella ja menimme joen pohjalle seisomaan kohtaan, jossa vettä ei ollut kuin 10 senttiä silloin kun vesi oli matalalla. Kävimme joella kalassa. Pyöräilimme paljon ja laskimme talvisin mäkeä jokinotkossa. Nyt… Nyt kyseisellä kohdalla jokea on kaivettu kunnanvesi. Kyseinen kohta on varmaan nykyään paljon syvempi ja ainakaan siinä ei ole santaa ja kiviä, joiden päällä olisi tukevampi seistä. Vesimyyrät edustaa pysyvyyttä, samoin se kun joku mainoslehtien jakaja käy heittämässä mainokset jokeen koska ei jaksa tehdä työtään. Samoin huonosti viritetty bemari, jonka moottori pitää hirveää ääntä, vaikkei auto kulje edes kuuttakymppiä… No siitä lähti öljyt pihalle jokinotkon sillalla oleviin kuoppiin… Tuskin enää se auto ajaa vastaan. Mutta aina tulee uusia. Se edustaa pysyvyyttä.
Katselin puita joita ei ollut vielä kun olin pieni. Pyöräilin paljon tiellä ja se on tärkeä osa minua. Olen tehnyt remonttia siinä, siellä on riidelty. Ja usein kävelty, kuten tänäänkin tein. Se on isompi osa minua vaikkei se ole minun. Haluaisin että se olisi minun. Ettei niitä puita, joita ei ollut tovi sitten, kaadeta kun ovat jo noin nelimetrisiä. Katselin kirkolle. Kellot soivat, kello on 6 illalla. Koko seutu on muuten hyvin hiljainen. Ihmiset ovat rakkaimpiensa parissa. Minä seison ulkona ja kuuntelen kelloja. Ja katselen lumista maisemaa, jonka kaukana olevat katuvalot värjää oranssiksi koko seudulta. Ei ole yhtään pimeää. Pidän tästä näystä, se on minulle hyvin rakas. Pidän lumesta ja talvesta, sillä lumi valaisee enemmän kuin syksyn ankea pimeys… Ja silti on pimeää. En kuitenkaan talviyöllä menisi metsään. En muutenkaan. En niin ole metsän ystävä, mutta osaan kunnioittaa sitä, sen pimeyttä… Ja metsän ystäviä ja niitä jotka tuntee metsät kuin omat taskunsa. Minä olisin… Ehkä hieman turhan arka. Haluan nähdä ympärilleni. Joka tapauksessa mietin että… Olenko pysähtynyt katsomaan asioita tarpeeksi? Onko kaikki riidat riitelemisen arvoisia ja onko koulutus ja tavoitteeni sen arvoisia? Mitä eniten kaipaan? Olenko kadottamassa suunnan vai löytänyt sen? En tosiaan kaikista parhaiten juuri nyt tiedä sitä. Tiedän kyllä mitä haluan kaikista eniten ja tiedän että teen oikein… Muut vaan ei sitä ymmärrä. Jos tekisin toisin niin… Jäisin loppujen lopuksi yksin ja huomaisin tehneeni väärin. Mutta muut eivät osaa arvostaa tekemiäni ratkaisuja. Se rasittaa. Ja saa miettimään enemmän asioita. Olen aina ollut enemmän oman tien kulkija/ oman linjan vetäjä kuin massassa liikkuja. En kaipaa montaa sataa Facebook-kaveria. Mä vaan… Olenko enemmän eksyksissä vai löytänyt oikean tien? Tiedän mitä haluan. Mutta onko se oikeista syistä? En tiedä… Olen kai outo tyyppi joka pohtii outoja ja kirjoittaa todella paljon tekstiä, jonka teksti voi parhaimmillaan olla aika… hurmaavaa. Mutta rehellistä. Tälläkin viikolla oli liikaa epärehellisyyttä liikkeellä ja siihen ei edes tarvittu valheita. Riittää ettei sano mitään… Tai että sanoo, muttei kerro niitä asioita joita pitäisi kertoa, vaan hehkutetaan niitä hyviä puolia. Kaikki puolet on kerrottava, perusteellisesti ja avoimesti. Riippuu toki tilanteesta että missä vaiheessa, mutta ne on tuotava tietoon. Muuten voi… Voi joutua käräjille. Ja se ei olisi mukavaa…
Mitä oppisin tämän iltaisesta? Hmm… Sen että… En oppinut mitään merkittävämpää. Muuta kuin sen että ajattelin taas asioita enemmän ja herätin lisää kysymyksiä… Ja että ehkä hieman sain taas kuvaa siitä mitä arvostan maaseudussa. En pystyisi elämään kaupungin keskustassa tai tuskinpa edes taajamassa. Tai taajamassa. Maaseutu on mulle edelleen se ykkönen, tulee aina olemaan. Ja että ainakin osa tavoitteistani ja mulle tärkeistä asioista vie oikealle tielle… Se vaan vaatisi uhrauksia. Olisinko valmis uhrauksiin? Hmm… Kyllä. Mutta pitäisin silti aina mahdollisuuden palata takaisin… Jonkin kiintopisteen joka olisi turvasatama. Aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti